Matkapäiväkirja Puola

Matkapäiväkirja Puola

4.– 16.9.

 Travel Diary from Poland, in English below Puolan raja lähestyy. Odotetaan näkevämme rynnäkkökiväärimiehiä, pidetään rahat piilossa ja näytetään tavallisilta. Haha, kuinka meitä oltiinkaan varoiteltu Puolan tullista aivan turhaan. Vain kirkas sininen taivas, vihreät siistit pellot ja laiduntavat lehmät odottelivat meitä Puolan puolella. Sukellettiin heti pienemmille teille ja seurailtiin lehmävaroituskylttejä.  Pysähdyttiin vanhan lehtimetsän laitaan parkkialueelle, josta lähti sauvakävelyreittejä metsään. Kylteissä kerrottiin suomalaislähtöisen sauvakävelyn terveyshyödyistä ja annettiin hyviä jumppaohjeita. Yöllä metsä oli pelottava. Kuulosti siltä kuin se olisi ollut täynnä eläimiä, vaikka todennäköisimmin äänet olivat vain maahan ropisevia tammenterhoja. Saatiin paikalle naapuriksi puolalainen englantia puhuva rekkakuski ja hänen vaimonsa. Puolalaisilla on hyvä huumorintaju. Olivat oikein hauskoja ja antoivat meille aamulla suklaapatukat ennen kuin jatkoivat matkaansa.

Kaupunkiseikkailua

Me jatkettiin matkaa Varsovaan ja Park4Night -sovellus kertoi hyvästä parkkipaikasta. Google Maps yritti ajattaa pitkin sellaisia teitä, joita ei enää ollut olemassa. Suuren kaupungin hälinässä ratissa oli pirun pelottavaa (t. Niina), mutta onneksi Lauri toimi hyvänä navigaattorina ja löysi oikean reitin. Parkkipaikka ei ollut maailman nätein tai hiljaisin, sillä vieressä kulki iso maantie jolla oli pieniä tiheään tökittyjä hidasteita. Paikasta kivan teki kuitenkin sen sijainti, sillä lyhyen kävelymatkan päässä oli upea vanha kaupunki ja iso uutuuttaan hohkaava ostari. Viereen parkkeerasi mukava ranskalainen vanhempi pariskunta, jotka jakoivat mielellään matkavinkkejä Ranskaan ja kutsuivat meidät luokseen Bologneen.
Varsovasta lähdimme ajelemaan kohti Krakovaa. Kaupungin jälkeen tie mutkitteli läpi peltokukkuloiden ja vastaan ajeli pieniä kapeita traktoreita, jotka vetivät perässään pitkän jonon omenoita pullollaan olevia laatikoita. Omenapuita kasvoi silmien kantamattomiin koko matkalla Varsovasta Krakovaan. Pienimmätkin varret kantoivat taatusti tuplasti oman painonsa valtavia punaisia herkkuja.

Matkalla pysähdeltiin etsimään uutta akkua, kaasupulloa ja vaihtamaan renkaita. Akun löysimme pienestä akkuihin erikoistuneesta liikkeestä, jossa oli jälleen hyvällä huumorintajulla varustettu erittäin ammattitaitoinen myyjä. Renkaiden kanssa sama juttu – niihin erikoistuneessa liikkeessä saatiin todella hyvää palvelua, kahvia ja viinirypäleitä heidän omasta puutarhastaan. Molemmissa paikoissa puhuttiin loistavaa englantia ja asiakaspalvelijat olivat avuliaita. Rengaskaupan nainen teki kaikkensa, jotta löytäisi meille paikan, jossa saisimme täytettyä kaasupullomme. Kaasu osoittautui hankalimmaksi hankinnaksi. Missään ei voitu täyttää omaa suomalaista kaasupulloamme, vaan pompottelimme paikasta toiseen. Lopulta jouduimme ostamaan uuden paikallisen pullon. Ostimme pullon, paineensäätimen ja adapterin erittäin pienen kaasuaseman vanhalta mieheltä. Paineensäädin oli kyllä erittäin vanhan näköinen, mutta luotimme silti kokoonpanoon kun mies vielä erikseen tulitikun kanssa sen meille esitteli. Noh, eipä päästy kuin seuraavaan yöpymispaikkaamme kokkailemaan iltapalaa, kun paineensäätimen välistä alkoi sihistä kaasua. Löysimme myöhemmin ison rakennusliikkeen, josta kaikki osat olisi saatu uutena samaan hintaan, mutta päädyimme hankkimaan vain uuden paineensäätimen vanhan tilalle ja saatiin kaikki toimimaan. Enemmän meidän kaasuoperaatiosta voit lukea edellisestä postauksestamme. Edullista Puolassa kyllä on. Euro on noin 4 zlotin arvoinen. Ravintola-annokset maksavat n. 25 zlotia, eli n. 6 euroa. Näillä hinnoilla saatiin kuitenkin tuhlattua ihan tarpeeksi.

Krakova oli oikein mukava kaupunki. Parkkipaikkamme oli syrjäinen, mutta kävelymatkan päässä vanhan kaupungin keskustasta. Käytimme päivän syömällä eri paikoissa, sillä saimme valtavasti suosituksia eri ravintoloihin. Aamiaisen nautimme aivan parkkiksen vieressä olevassa Blossom -kahvilassa, päivälliseksi Niinalle sushia ja Laurille paikallista herkkua Zapiekankaa, eli patonkipitsaa. Välissä ehdimme ihastella Wawelin linnaa ja tulta syöksevää lohikäärmepatsasta. Pelkästään kaupunkia kierrellessäkin kului aika hyvin. Otettiin yhdet Klub Alchemiassa ja lähdettiin suuntaamaan kohti pakua. Sushia syödessä tutustuttiin viereisen pöydän suomalaiseen pariskuntaan ja Lauri antoi heille vinkkejä Krakovan ruokapaikkoihin. Samalla Lauri muisteli syöneensä pari vuotta sitten makkaraa pienestä sinisestä pakusta, joka sattumanvaraisesti saattoi hengailla jonkin sillan luona keskustan tuntumassa. Ei tietenkään hajuakaan missä tai milloin, mutta niin vain sattumalta satuttiin tuon pakun kohdalle juuri nyt. Oltiin molemmat aivan täynnä, mutta pitihän meidän ottaa vielä iltapalaksi makkarat, limut ja kylkiäisenä saatiin leivät. Limu oli tosi hyvää, sitä pitää kyllä hankkia jostain jos vain näkyy!

Tatra-vuoret

Krakovasta ajettiin Slovakian rajan tuntumaan Zakopaneen. Zakopanen läheisyydestä lähtee paljon reittejä Tatra-vuorille, joka oli meidän seuraava kohteemme. Jätimme pakun varmuuden vuoksi maksulliselle valvotulle parkkialueelle Kuzniceen. Kuznicesta on mahdollista ottaa kaapelihissi ylös Kasprowy Wierchin huipulle, mutta me päätimme reippailla toiseen suuntaan tarkoituksenamme palata lähtöpaikkaan kyseisen vuorenhuipun kautta.

Valmistauduimme patikkaretkelle varsin loistavasti. Pikaisella kauppavisiitillä napattiin vähän naposteltavaa ja karkkia, käteistä puolan valuuttaa meillä ei ollut juuri ollenkaan emmekä myöskään kokeneet tarvitsevamme karttaa, sillä se olisi maksanut n. 2,5 euroa. Reppuihin varasimme vaihtovaatteet, sadeviitat, juomapullon, virtapankin ja kameran. Lippis päähän, pääsymaksu sisään ja menoksi. Pääsymaksu oli aikuiselle 5 zlotia ja opiskelijalle 2,5 zlotia, eli hädin tuskin paria euroa. Matkan alusta vilkaisimme karttaa, suunnittelimme reittiä ja olimme pian ähertämässä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Reitit oli merkattu erittäin hyvin, mutta tasaiseen Suomeen tottuneet jalkamme väsyivät nopeasti rankoilla kivisillä poluilla. Pidimme pieniä taukoja ja etenimme hitaasti, mutta pysyimme yllättävän hyvin annetuissa aika-arvioissa. Matkat viitoissa ilmoitettiin siis matkaan kuluvalla ajalla, ei kilometreillä. Kilometrejä vuoristossa on lähes mahdoton arvioida ja linnuntietä lyhyenkin matkan kulkemiseen saattaa vierähtää tunteja.Ensimmäinen etappi oli kirkasvetinen Czarny Staw Gasienicowy järvi. Sen ympärillä istui paljon vaeltajia pitämässä taukoa ja ottamassa kuvia. Me pidettiin myös pieni paussi ennen kuin jatkettiin matkaa järven rantaa pitkin.

  

Matkalla kysyimme vahvistusta reittivalintaamme ja saimme apua ystävälliseltä puolalaiselta mieheltä. Olimme tähän mennessä kulkeneet keltaista ja sinistä reittiä. Meidät ohjattiin jatkamaan vielä pätkä sinisellä reitillä, jonka jälkeen sekä sininen että keltainen veisivät meidät kohti Five Lakesin, eli viiden järven aluetta. Pian järvi jäi taaksemme ja edessä näkyi vain karua kivistä polkua kohti korkeuksia. Valitsimme jälleen keltaisen reitin, joka osoittautui mielenkiintoiseksi ja haastavaksi reitiksi, jolla oli erittäin korkeita nousuja ja laskuja. Reitillä oli kettinkejä, joihin pahimmissa paikoissa oli välttämätöntä turvautua. Jännitystä lisäsi myös kuulemamme avunhuudot ja myöhemmin kettinkireitillä näkemämme verivana. Varovasti siis, nyt ei sovi lipsahtaa. Lauri oli elementissään kettinkireiteillä, sillä niissä sai turvautua enemmän käsivoimiin kuin jalkoihin. Aiemmin roolit olivat toisin päin, sillä Niinalla jalat kantoivat jouhevammin nousevia kivipolkuja. Nyt nuo jalat tutisivat kauhusta. Mutta se itsensä ylittämisen tunne kun kettinkireitit olivat vihdoin ohi! Emme ihan olleet varautuneet niin haastavalle reitille, mutta näin jälkikäteen ajateltuna teimme hyvän valinnan.

Jatkoimme kivillä hyppelyä merkittyä reittiä pitkin. Kauempaa kuului helikopterin ääni ja vieressä näkyi isompi porukka punaisissa takeissa. Aiemmin kuulemamme loukkaantunut oli saanut hoitoa, mutta oli joutunut kulkemaan todella haastavan ja pitkän matkan paikalle, johon helikopterin oli mahdollista saapua. Helikopteri pyörähti alueella kolmesti ja haki koko ison kompanjan vaeltajia ja hoitajia. Oli hieno seurata niin tehokasta ja sujuvaa toimintaa sivusta. Ilta alkoi jo hieman hämärtää. Edessämme siinsi järvet Czarny Staw ja Wielki Staw. Ihailimme niitä hetken korkeuksista, mutta jatkoimme melko ripeästi matkaa, jotta ehtisimme majatalolle ennen pimeää. Olimme alun perin aikoneet olla takaisin pakulla iltaan mennessä, mutta reitti yllätti vaativuudellaan. Onneksi tiesimme majatalosta, joten se oli pelastuksemme.  Majatalo sijaitsee Predni Staw Polskin rannassa, joten tähän mennessä olimme nähneet neljä viidestä järvestä. Zadi Staw meiltä jäi harmiksemme näkemättä, mutta niinhän me naurettiinkin, että mitkä suomalaiset tulee katsomaan järviä vuoristoihin. Majatalo oli aivan täynnä. Huoneita ei ollut enää jäljellä ja täynnä olivat myös paikan lattiat. Ei sillä, huoneeseen meillä ei edes olisi ollut varaa, kun mukanamme oli vain reilu 50 zlotia. Saimme 42 zlotilla molemmille viltit ja makuualustat sekä luvan jäädä. Loput hilut olisivat riittäneet lautaselliseen keittoa, mutta ravintolan kassalla vilkkuva maksupääte pelasti ja saimme molemmat masut täyteen.  Illan päätteeksi yöpyjät levittyivät lattioille, pöydille ja penkeille nukkumaan. Osa porukasta itseasiassa viihtyi yön ulkona, kuten myös meitä aiemmin opastanut mukava puolalainen. Me pakkauduimme pieneen tilaan pöydän alle vieretysten ja viereen teimme tilaa myös tapaamillemme amerikkalaisille Stephanielle ja Nickille. Yö oli hirveä. Tila oli niin täynnä ihmisiä, ettei liikkumatilaa juuri ollut. Ympäriltä kuului kuorsausta ja kaikki liikehdintä kahisevilla makuualustoilla. Jalat olivat päivän vaelluksesta niin kipeät, ettei niitä voinut liikutella ja lisäksi makuualusta oli sen verran kova, ettei kyljelleen voinut nukahtaa. Olimme nukkuneet myös edellisen yön surkeasti, joten pelonsekaisin tuntein odoteltiin hiljaa ja uupuneina aamua.

Aamu koitti ennen viittä. Kovakuntoisimmat vuoristolaiset hyppivät ylitsemme kohtaamaan uusia seikkailuja. Me yritimme lojua sängyssä parhaamme mukaan maksimoidaksemme levon määrän. Myös jenkkinaapureiden haaveet auringonnousun katselemisesta vuoristossa taisivat vähän unohtua. Aamupalajonoon päästiin kahdeksalta. Siihen mennessä olimme palauttaneet viltit ja makuualustat sekä vaihtaneet valitukset ympärillä olevien patikoijien kanssa. Vaihdoimme itse myös suunnitelmaa reitistä. Kuulimme että aluksi suunnittelemallamme reitillä takaisin Kuzniceen oli sattunut kivivyörymä, joten olisimme joutuneet palaamaan pitkälti samaa reittiä takaisin kuin jota olimme tulleet. Tylsää. Kipeillä jaloillamme ei siis tietenkään ollut mitään osuutta siihen, että valitsimme päivän reitiksi jatkaa matkaa helpompaa reittiä Moskie Oko -järvelle ja sieltä Palenica Bialczanskaan. Matkaa sinne oli kilometrien mukaan lähes yhtä paljon kuin Kuzniceen, mutta suurin osa reitistä oli helppoa asvalttitietä. Olimme aluksi päättäneet että emme halua mennä tuota tylsää asvalttireittiä muiden turistien seassa, mutta mieli ehti muuttua rankan ensimmäisen päivän jälkeen. Olimme aamulla eronneet eri reiteille uusien tuttaviemme kanssa, mutta matkalla Morskie Okolle Stephanie sai meidät kiinni ja jatkoimme yhdessä matkaa. Moskie Okosta emme välittäneet. Hieno järvihän se oli, mutta olimme nähneet reitillämme niin paljon rauhallisempia ja upeampia paikkoja, että tuo turistikeskittymä sai meidät vain haluamaan jatkaa matkaa. Asvalttitie tuntui loputtomalta. En missään nimessä halua suositella tuota reittiä kenellekään, joka haluaa tutustua Tatroihin. Teimme todella hyvän valinnan aloittaessamme reitin Kuznicesta, sillä jos olisimme tehneet reitin toisin päin, olisi parhaimmat kokemukset varmasti jääneet kokematta. Palenica Bialzanskasta nappasimme bussin takaisin Kuzniceen. Hintaa sille tuli hengeltä 10 zlotia. Nick oli onneksi jeesinyt meille loput ropot jo majatalolla.

Stephanie kiinnostui pakustamme niin kovasti, että tuli mukanamme Kuzniceen sitä katsomaan. Hetken taisteltuamme parkkipaikan maksujen kanssa pääsimme viemään Stephanieta takaisin hostellilleen. Pysähdyttiin vielä lounastamaan viereiseen ravintolaan ja maistamaan paikallisia pierogeja. Ne ovat erilaisilla täytteillä täytettyjä taikinanyyttejä. Me maistelimme kolmea erilaista – suolaisia venäläistyylisiä perunalla ja lihalla täytettyjä sekä hieman makeampia juustolla täytettyjä. Olimme ilmeisesti kovin nälkäisen näköisiä, sillä jokaisen lautasella oli 11 mykyä kymmenen sijaan. Stephanie jatkoi jalan viereiseen hostelliinsa ja me väsymyksestä huolimatta lähdimme etsimään rauhallista yöpymispaikkaa.Jäimme yöksi sievän rauhallisen järven rantaan, josta jatkoimme aamulla kohti paikkaa, jonka jokaisen kuuluisi kokea.

Auschwitz

Parkkipaikalle tullessamme menimme lankaan. Paikan portilla vastakkaisella puolella tietä oli kaksi huomioliiveihin pukeutunutta miestä viittomassa autoja heidän puoleiselleen tielle. Jotenkin ajattelimme, että ehkä parkkipaikat ovat täynnä ja vierailijat ohjataan toisaalle. Noh, pulitimme ainakin tuplaten parkkimaksun tällä parkkipaikalla, mutta emme suomalaiseen tapaamme kehdanneet tehdä asiasta numeroa ja yrittää paeta tilanteesta.Kohteemme oli Aushwitz. Jännitti, pystyisimmekö kulkemaan tuon paikan lävitse.Aloitimme kierroksen Birkenausta, jonne kulkee ilmainen bussi Auschwitz I:stä vartin välein ja jonne pääsy on vapaata. Alue on valtava ja vaikuttava. Paljon suurempi kuin olimme kuvitelleet.

Suurin osa rakennuksista tuhottiin natsien toimesta toiminnan paljastuttua, mutta rauniot, piikkilanka-aidat ja polkujen varrella olevat taulut kuvineen kertoivat karusta historiastaan. Tähän paikkaan on mahtunut käsittämätön määrä ihmisiä, jotka eivät ole kulkeneet porteista enää ulos. Ajatus on kammottava. Samoin käsitys siitä, että tämä paikka on rakennettu vain tuhoamisleiriksi. Parakki parakin perään, silmän kantamattomiin. Suurin osa turisteista pysytteli aivan porttien tuntumassa tai kulki oppaiden perässä nopean lenkin ympäri. Saimme siis kulkea aivan rauhassa kaksistaan, mikä omalla tavallaan loi jännitystä ja tunnelmaa tilanteeseen. Tuntui, että pitää olla hiljaa ja kuunnella. Kunnioittaa muistoa. Tästä paikasta jäi jälki sisimpään, se on varmaa. Samalla on outoa, miten nyt niin kaunis paikka on voinut sisältää niin järjettömiä hirveyksiä, ettei ihmismieli pysty sitä käsittämään. Aloitimme saman keskustelun keskenämme monta kertaa kierroksemme aikana – miten tämä on voinut tapahtua? Miten joku on voinut vihata toista ihmistä niin paljon? Miten sellainen toiminta on voinut jatkua niin pitkään? Tämä paikka pistää asiat mittakaavaan. Enää ei tee mieli valittaa kipeistä jaloista. Birkenaun ympärikävelyyn oli arvioitu kuluvan noin tunti. Viiden maissa, eli yli kolmen tunnin kävelyn jälkeen suuntasimme bussilla takaisin Auschwitziin. Neljän jälkeen museoksi tehty Auschwitz I on ilmainen vierailijoille. Kuljimme läpi portin, jonka yläpuolella lukee kuuluisa ”Arbeit macht frei”, eli ”Työ vapauttaa”. Auschwitz I on alueena jopa viihtyisän kaupunkimainen. Sen ympärillä nousevat kolminkertaiset piikkiaidat, matkalla seisova hirttopuu ja kaasukammiot paljastavat kuitenkin totuuden. Parakeista monet on entisöity ja niissä on omat näyttelynsä. Mieleen jäi parhaiten näyttely ”Physical evidence of crime”, jossa esillä oli vangeilta kerättyjä esineitä kuten kenkiä, matkalaukkuja ja astioita. Toisen parakin seinät olivat täynnä kuvia raitapukuisista vangeista ja yhden kertomuksia lapsista. Paikka on kammottava, mutta informatiivinen ja sinne saisi varmasti kulumaan aikaa monta päivää, jos kulkisi läpi jokaisen näyttelyn ja lukisi jokaisen tekstin. Myös väliaikaisia näyttelyitä järjestetään, joten paikassa riittää tutustumista moneksi kerraksi. Meillä kello kuitenkin juoksi sen verran lujaa, että emme ehtineet käydä läpi kaikkia näyttelyitä. Oikeastaan mielestämme paikka oli jopa hieman pilattu turisteille tehdyillä hienoilla näyttelyillä. Onneksi kuljimme omaan tahtiimme ja vierailijoita kanssamme oli melko vähän. Birkenau oli autenttisempi paikka ja herätti enemmän tunteita. Suosittelemme silti molempiin tutustumista. Kaikkien pitäisi käydä täällä, lukea ja tuntea. Näin historia ei voi toistaa itseään.

Puolalaisessa kodissa

Pariksi seuraavaksi yöksi pääsimme nauttimaan puolalaisesta vieraanvaraisuudesta. Ystävämme Dorota majoitti meidät perheensä luokse ja esitteli meille paikkoja. Molempina päivinä heidän ollessaan töissä kävimme kiertelemässä läheisiä nähtävyyksiä ja illaksi palasimme herkullisen kotiruuan, suihkun ja valmiiksi tehdyn pedin ääreen. Saimme myös pyykätä! Vaatteet olivatkin jo melko lopussa. Lähtiessämme meille annettiin kosolti hedelmiä, leipää ja ruokaa mukaan.

Ennen kuin siirryttiin Puolasta Tsekkeihin, käytiin Dorotan suosittelemassa jätskipaikassa. Meidät istutettiin ystävällisesti pöytään, omistaja porisi meille mukavia ja huikkasi jotain tiskin taakse. Emme saaneet tilaisuutta tilata itse, mutta ilmeisesti se oli talon tapa. Saimme molemmat mahtavat lautaset erilaisia jäätelöitä sekä tujut tummat kahvit. Oltiin tosi tyytyväisiä annoksiin, vaikka hetki oltiin jo oltu hieman peloissamme että mitähän nyt tapahtuu ja mitä nämä tulee kustantamaan. Loppujen lopuksi kaksi isoa annosta maksoi 10 euroa. Oltaisiin ehkä muuten menty vähän edullisemmilla, mutta nautittiin kyllä tästä erikoisesta kokemuksesta.


Travel Diary from Poland

4.– 16.9. We were about to cross the border to Poland. Soon we would see the armored guards, hide the money, look normal. Haha, how we were fooled about Polish border. Only bright blue sky, green fields and cows awaited us on the other side. We set our route through small country roads and followed ”beware of cows” -signs.  We spent our first night next to a forest, where many nordic walking paths started. For us it was funny to read about benefits of finnish nordic walking. Forest was scary during the night. It sounded like a lot of animals, but the sound was probably just acorns falling down. We got a red van to join us. English speaking truck driver and his wife were really nice and gave us chocolate bars the next morning before our ways separated. Polish people have a great sense of humour!

Visiting cities

We continued to Warsaw. Park4night told us about a good place to park near the city, but it was really hard to drive to that place due to changed roads. Big city was scary to drive, but luckily Lauri was a good navigator. Parking wasn’t the prettiest or the quietest, but it was close to old town. Lovely french pedestrian couple parked next to us and we spent nice evening with them. They even invited us to Bologne. From Warsaw we continued to Krakow. After city center the road wind between fields of apple trees. We were accompanied with small tractors pulling loads of huge red apples. Apple trees as far as eye can see. Even the tiniest trees carried double of their weight of fruits. On the way we bought a new car battery and tires for our van. Our leisure battery we had with us turned out to be dead, so from a special battery store we got a new good one. Tires we had already decided to buy from Poland, since here they’re a lot more cheaper than in Finland. While our tires were changed, we got to enjoy coffee and fresh grapes from the place owners garden. We also had to find a place to fill up our gas – but read about it here. Such a trouble! We enjoyed Krakow. Parking there was a bit remote, but not too far from old town. We spent the day basically eating. We had gotten so many recommendations to restaurants. Breakfast we enjoyed near our parking in Blossom. For lunch Niina had a lot of sushi and Lauri got a local Zapiekanka, a pizza bread. Then one drinks at Klub Alchemia, one really intriguing bar.We also went to see Wawel castle and the fire breathing dragon statue. It’s easy to spend hours just wandering in the city.  In the evening Lauri remembered that there’s a blue food van selling sausages made on fire somewhere in city. Or at least there was one when he was in Krakow couple years ago. The only thing he remembered about location was that it was near some bridge. Accidentally we found that blue van! We were totally bloated with the food we had eaten earlier, but still we had to get sausages as a evening snack. Their soda is amazing! You have to find this truck if in Krakow. It’s a must, a Krakow’s hidden gem.

Polish Tatras

Zakopane was our next destination to start a hike to Tatra mountains. We left our van to secured parking lot to Kuznice. From here it’s possible to take a cable car to top of Kasprowy Wierch, but we decided to hike to other direction and come back through Kasprowy. We didn’t really prepare for our hike. We only got a bit of snacks and candy, not much cash and we didn’t even buy a map. To our backbag we had some clothing, raincoats, water bottle, camera and a power bank. Fee to the park was 5 zloty for adults and 2,5 zloty for students, so less than two euros. At the entrance we gazed the map, made a quick plan and started hiking. Paths were well marked, but our feet got tired really fast on steep rocky roads. We took a lot of pauses, but stayed surprisingly well in schedules that were given in sign posts. Distances in signs are marked with time, not kilometers. Czarny Staw Gasienicowy was beautiful. It was the first lake on our route and many people were enjoying a pause there. We also took another pause to take some photos. We had been following blue and yellow routes, but now was time to ask some advise since these two routes separated. Both of them ended up to same place, but we took yellow one, since it was a bit shorter but also more challenging. And that’s what it was. Path had chains to help us through steep climbs and descents. In some point we heard a guy shouting for help further away and bit later saw a blood trace on the chain path. Careful now, would not want to fall from here. Lauri was in his element on these chain paths. Here he could use his hands rather than his feet. Earlier the roles were the other way around. Niina’s feet carried better on the steep mountain paths. Now these same feet were shaking uncontrollably our of fear. But that feeling after the chain path! We definitely were not prepared for a path like this, but we’re so glad we did it. Sound of a helicopter made us lift our heads from our feet to the sky and near by we saw a group of people in red jackets. The guy we heard earlier had gotten help, but he must have gone a really long way to reach this area where helicopter could pick him up. Helicopter flew around three times picking up wounded, his friends and paramedics. It was amazing to see how efficient and smooth the whole operation was. It was starting to get dark. Ahead of us there was two lakes, Czarny Staw and Wielki Staw. We amazed them from up high, but soon had to move on so we’d be at the mountain hut before dark. We had planned to be back in our van by night, but now understood that it was an impossible goal. Luckily we knew about the hut next to Predni Staw Polski. We had seen four of the five lakes by now and had to forget seeing the last one. Mountain hut was full of people. No rooms left, but also the floors were already full. Well, we could not have afford a room anyway, since we only had enough zlotys for blankets. Rest of our cash would have been enough for one sip of soup, but luckily they also accepted card. When everyone got their blankets, a fight of sleeping spots started. Everyone had to fit themselves on floors, tables and benches. Some people had their sleeping bags, so they got to sleep outside (would have been our choice too, night sky was incredible!). Next to us we had two nice Americans, Stephanie and Nick.  Night was horrible. Whole hut was so gull of people, that there was no room to move. Place smelled like sweat and people were snoring. Our feet were aching so bad they couldn’t be moved at all. We hadn’t really slept the previous night neither, so with fear and being exhausted, we just waited morning to come. For many morning meant 5 o’clock. True hikers jumped over us to head to new adventures, while we tried to maximize our rest. Also our American friends forgot their goal to see sunrise over mountains. At eight we all lined up for breakfast. By that every blanket was returned and complaints exhanged with fellow hikers. We changed our plan. We heard that the path we were about to take was closed because of a rock fall, so it meant that we would have had to take the same route back to Kuznice. That would have been boring. At first we had decided not to take the touristic asphalt road from Morskie Oko to Palenica Bialczanska, but now it started to seem like a best choice. Stephanie caught us later on this path and we continued together. Morskie Oko was not anything spectacular after all the other lake we saw. It was big, but full of people. We just wanted to continue and get back to our van. The asphalt road took ages. We would not recommend that road to anyone who’s capable of walking. So we’re really happy we made this hike from Kuznice rather than Palenica Bialczanska. A lot would have left unexperienced if we had done this the other way around. From Palenica Bialczanska we took a bus back to Kuznice. Cash only. Luckily Nick and Stephanie had provided some coins for us. Thank you so much! Stephanie was so interested about our van that she joined us. Together we ate some really tasty pierogis. Owner of the place must have seen our hunger, since she put 11 pierogis instead of 10 on every plate (we had four in total!).

Auschwitz

This is a place everyone should experience. We were feeling a bit uneasy, not sure what we’d feel when we went in. We got fooled at the entrance. There was a man with a yellow vest pointing us to the opposite parking lot. Somehow we thought that maybe the normal parking is not available and went to pointed direction. It was a paying parking where there was no way to turn around. Soi f you drive to Auschwitz, just be bold and drive to their own parking lot and ignore the pointers. We started our tour from Birkenau. There’s a free shuttle bus going between these two areas. Birkenau is free and the area is huge and impressive. Much more bigger than we had imagined. Most of the buildings were destroyed by nazis when their operation was discovered. Ruins, fences and signs are telling the true history. It’s unimaginable that this place has been built just for genocide. It’s a horrifying to imagine this place full of people. We felt like we needed to be really quiet, just respectful. This place left a mark in our hearts. It’s possible to walk around Birkenau in about an hour, but for us it took three. After 5 o’clock we took a shuttle back to Auschwitz, which is free after 4 o’clock. We walked through the gate. ”Arbeit macht frei”, it says. Auschwitz as an area is almost cozy and looks like a normal town. Spiked high fences, hanging tree and gas chambers tell another truth. Many of the houses are built to be museums, so it’s not as authentic as Birkenau was. Yet the exhibitions are informative and contain a lot of objects from victims. Shoes, suitcases, hairbrushes and kitchenware. Another houses walls were full of pictures of people in striped jackets. Would take a full day, maybe several to read everything that this place has to say. For us clock was ticking too fast and place was closed before we got to see everything. Everyone should visit this place. Feel all this. That’s how the history cannot repeat itself.

In a polish home

For couple next days we got to enjoy polish hospitality. Our friend Dorota had us with her family and showed around her home town. Both days we spent seeing near by attractions while Dorota was at work and in evenings we got amazing homemade food, hot shower and soft bed. Dorota’s mom made amazing liqueurs, which we ad a chance to taste. We also got to do our laundry! We were running out of clothes. Before we left, we were given fruits from their garden, bread and food. And recommendations for our next destination. Thank you!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

twelve + fifteen =